Sanna & Cliff kesällä 1992
Kolme odottavaa kasvoa kurkistelee ikkunasta, kun auton valot kaartuvat pihamaan ylle. Minä olen yksi heistä. Hevoskuljetusvaunusta astelee ulos kaunis, mutta arka lämminveriruuna Cliff. Se katselee uteliaana, mutta pelokkaana uutta kotiaan ja uusia omistajiaan.
Hevosen omistaminen tuntuu hienolta, mutta alkuinnostuksen jälkeen pelottava totuus peittää ilon ja innostuksen. Maastoreissut päätyvät lujassa vauhdissa päin tallinseinää. Välillä mennään kiitolaukkaa kohti maantien T-risteystä toivoen, että autoja ei ole sillä hetkellä kyseisellä tiellä liikenteessä. Hevonen, jonka piti olla mukava harrastuksen kohde, osoittautuukin erittäin suureksi turvallisuusriskiksi. Ratsastuksesta on tullut jokapäiväistä extreme urheilua.
Yritän etsiä keinoja hermoheikon hevosen kouluttamiseen. Käyn valmennuksissa ja vien hevoseni hetkeksi aikaa myös koulutukseen. Kaikista yrityksistä huolimatta kontrolloimaton kiitolaukkavaihde ei tahdo lähteä pois. Eräänä päivänä näen lähitallin seinällä ilmoituksen lännenratsastus- ja hevostaitokurssista. Ilmoittaudun mukaan ja hymähdän itsekseni ajatellen, että minulla ainakin on todella villin lännen hevonen, jolta vauhti ei kovin helposti lopu kesken. Kurssi osoittautuukin täysin päinvastaiseksi kuin luulin ja ensi kertaa hevoseni kävelee!! vieraassa paikassa. Kiinnostun lajista ja siitä alkaa seikkailu hevosen kouluttamisen kiehtovaan maailmaan.
Muut ikäiseni tytöt pyörivät kylillä ja kaupungilla samaan aikaan, kun jälleen kerran olen Cliffin kanssa pyöröaitauksessa totuttaen sitä pelottavan maailman kauhistuttaviin esineisiin (hevosen mielestä). Viikot ja vuodet kuluvat. Käyn aina, kun olen saanut kerättyä rahaa, erilaisilla kursseilla kouluttautuen ja saaden uusia virikkeitä, joita voin hyödyntää Cliffiin. Yllättäen huomaan, että asiat alkavat muuttua. Hermoheikosta hevosestani on tullut luotettavin hevonen, mitä olen tähän päiväänkään mennessä koskaan tavannut. Eräänä päivänä laukatessani kotiin päin maastossa ilman suitsia, kaulanarua tai mitään muutakaan fyysistä hevosta pidättävää välinettä (en suosittele kokeilemaan), hymyilen itsekseni muistellen niitä päiviä, kun edes kovinkaan kuolain ei pysäyttänyt hevosta, joka laukkasi paniikissa karkuun kaatuen lopulta lumivalliin. Istun syvemmälle satulaan ja Cliff jarruttaa välittömästi käyntiin. Kävelen tallin pihalle ja olen onnellinen hevosen omistaja.
Cliff on jo vihreämmillä niityillä, mutta innostukseni hevosen koulutukseen ei ole hiipunut. Pyrin jatkuvasti kouluttautumaan lisää käyden sekä suomalaisten että ulkomaalaisten alan asiantuntijoiden kursseilla sekä heidän luonaan työskennellen. Cliffistä ei koskaan tullut kisahevosta, mutta se jätti sydämeen jotain sellaista, jota kukaan ei voi pyyhkiä pois. Se antoi uskon, että toivottomuudessa on toivoa, kovuudesta voidaan löytää herkkyys, mahdottomasta voidaan tehdä mahdollista.
Hevosia oppii kouluttamaan vain kouluttamalla ja hyödyntämällä itseään parempien treenareiden vuosikausien työn tuloksena tulleita neuvoja ja oppeja. Kaikessa, mitä teenkin hevosten kanssa, pyrin siihen, että hevosesta tulee mahdollisimman turvallinen ja luotettava kumppani olipa sitten kyseessä tavallinen harrasteratsu tai kilpahevonen.
Ensimmäinen hevoseni Cliff
Sanna & Cliff kesällä 1992
Kolme odottavaa kasvoa kurkistelee ikkunasta, kun auton valot kaartuvat pihamaan ylle. Minä olen yksi heistä. Hevoskuljetusvaunusta astelee ulos kaunis, mutta arka lämminveriruuna Cliff. Se katselee uteliaana, mutta pelokkaana uutta kotiaan ja uusia omistajiaan.
Hevosen omistaminen tuntuu hienolta, mutta alkuinnostuksen jälkeen pelottava totuus peittää ilon ja innostuksen. Maastoreissut päätyvät lujassa vauhdissa päin tallinseinää. Välillä mennään kiitolaukkaa kohti maantien T-risteystä toivoen, että autoja ei ole sillä hetkellä kyseisellä tiellä liikenteessä. Hevonen, jonka piti olla mukava harrastuksen kohde, osoittautuukin erittäin suureksi turvallisuusriskiksi. Ratsastuksesta on tullut jokapäiväistä extreme urheilua.
Yritän etsiä keinoja hermoheikon hevosen kouluttamiseen. Käyn valmennuksissa ja vien hevoseni hetkeksi aikaa myös koulutukseen. Kaikista yrityksistä huolimatta kontrolloimaton kiitolaukkavaihde ei tahdo lähteä pois. Eräänä päivänä näen lähitallin seinällä ilmoituksen lännenratsastus- ja hevostaitokurssista. Ilmoittaudun mukaan ja hymähdän itsekseni ajatellen, että minulla ainakin on todella villin lännen hevonen, jolta vauhti ei kovin helposti lopu kesken. Kurssi osoittautuukin täysin päinvastaiseksi kuin luulin ja ensi kertaa hevoseni kävelee!! vieraassa paikassa. Kiinnostun lajista ja siitä alkaa seikkailu hevosen kouluttamisen kiehtovaan maailmaan.
Muut ikäiseni tytöt pyörivät kylillä ja kaupungilla samaan aikaan, kun jälleen kerran olen Cliffin kanssa pyöröaitauksessa totuttaen sitä pelottavan maailman kauhistuttaviin esineisiin (hevosen mielestä). Viikot ja vuodet kuluvat. Käyn aina, kun olen saanut kerättyä rahaa, erilaisilla kursseilla kouluttautuen ja saaden uusia virikkeitä, joita voin hyödyntää Cliffiin. Yllättäen huomaan, että asiat alkavat muuttua. Hermoheikosta hevosestani on tullut luotettavin hevonen, mitä olen tähän päiväänkään mennessä koskaan tavannut. Eräänä päivänä laukatessani kotiin päin maastossa ilman suitsia, kaulanarua tai mitään muutakaan fyysistä hevosta pidättävää välinettä (en suosittele kokeilemaan), hymyilen itsekseni muistellen niitä päiviä, kun edes kovinkaan kuolain ei pysäyttänyt hevosta, joka laukkasi paniikissa karkuun kaatuen lopulta lumivalliin. Istun syvemmälle satulaan ja Cliff jarruttaa välittömästi käyntiin. Kävelen tallin pihalle ja olen onnellinen hevosen omistaja.
Cliff on jo vihreämmillä niityillä, mutta innostukseni hevosen koulutukseen ei ole hiipunut. Pyrin jatkuvasti kouluttautumaan lisää käyden sekä suomalaisten että ulkomaalaisten alan asiantuntijoiden kursseilla sekä heidän luonaan työskennellen. Cliffistä ei koskaan tullut kisahevosta, mutta se jätti sydämeen jotain sellaista, jota kukaan ei voi pyyhkiä pois. Se antoi uskon, että toivottomuudessa on toivoa, kovuudesta voidaan löytää herkkyys, mahdottomasta voidaan tehdä mahdollista.
Hevosia oppii kouluttamaan vain kouluttamalla ja hyödyntämällä itseään parempien treenareiden vuosikausien työn tuloksena tulleita neuvoja ja oppeja. Kaikessa, mitä teenkin hevosten kanssa, pyrin siihen, että hevosesta tulee mahdollisimman turvallinen ja luotettava kumppani olipa sitten kyseessä tavallinen harrasteratsu tai kilpahevonen.